9. osa

Vilkuilin ympärilleni hätäisesti etsien ehkä pakomahdollisuutta tai jotain vastaavaa. Sitten katseeni nauliutui tuohon poikaan, joka teki kylmän rauhallisena paperitöitä selkä minuun päin, vaikka ei edes tuntenut minua. Selin. Mitäköhän se tarkoitti? Että hän.. hän luotti minuun, etten tapa häntä? Tai sitten ihan vain sen takia, kun pöytä oli niin päin. En tiedä, taisin seota pelosta. En tiennyt, mitä tehdä, kysyä häneltä nukkumapaikkaani tai sitten vaan tuijottaa hiljaa... Sitten yhtäkkiä jokin voima sai minut sanomaan:
 -Missä mä nukun?
Hiljaisuus. Herranjestas, minun olisi pitänyt pysyä hiljaa. Nyt se tappaa minut! Se ottaa minulta pään irti, minut teurastetaan!
 -Minä nukun sohvalla, sinä nukut sängyssä, kuului monotoninen vastaus.
Huokaisin helpotuksesta. En tiennyt, pitikö minun epäillä hänen vastausta tai sitten riemuita, että nukun yksin. Mutta poika jatkoi puhumista:
 -Haen sinulle ruokaa.
Ja hän nousi pöydän äärestä, vilkaisi minua aliarvioivasti ja meni ovesta ulos. Mitä tuo katse tarkoitti? Hän kai tietää, että olen ihminen. En osannut oikein määrittää, mutta jotain ihmeellistä siinä katseessa oli. Jokin, joka oli niin ihmismäistä, mutta en ole nähnyt tuota muiden katseissa. No jaa, kunhan saan ruokaa, niin kaikki on taas hetken aikaa hyvin, ajattelin.

***

Taisin nukahtaa jossain välissä, sillä makasin sängyssä ja Ulquiorra oli poissa. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä kello oli, mutta minua pelotti olla huoneessa yksin ja sitä paitsi halusin suihkuun pitkästä aikaa. Vaatteetkin olivat jo aika kuluneet, enkä tiennyt, minne Ulquiorra meni. Nousin sängystä pois ja kävelin ikkunan luokse ihan vain sen takia, että voisin vähän liikkua. Hiekkadyynejä kaikkialla. Mikä masentava näky, ajattelin. Vilkaisin oven suuntaan toivoen Ulquiorran tulevan sisään, en edes tiedä miksi. Tuntui tosi yksinäiseltä. Mitäköhän kaverini ajattelivat? Muistivatkohan he enää minua? Kaipaavatkohan he minua yhtä paljon, kun minä heitä? Minua alkoi itkettämään, vaikka se oli nyt viimeinen asia, mitä halusin tehdä. Kun oikein hiljaa kuuntelin, saatoin kuulla, kun joku meni oven ohitse. Se oli omalla tavallaan pelottavaa. Kun vain hetkeksikin yritän miettiä, miltä ohitsekävelevä olio saattoi näyttää, vatsaani väänsi. Tulisipa Ulquiorra pian, tämä oli kammottavaa!
   Kuulin taas askeleita. Katseeni nauliutui oveen kauhistuneena, kun se joku pysähtyi oven eteen. Taas kuva Grimmjowista sun muista olioista piirtyi eteeni. Mitä minun edes pitäisi tehdä, jos joku hyökkää kimppuuni? Kiljua, huutaa?
  Samalla ovi aukesi ja sisään astui mustahiuksinen, vihreäsilmäinen poika. Mikä helpotus, se oli Ulquiorra.
 -Näytätpä sinä kauhistuneelta, sanoi Ulquiorra. Äänensävy oli outo. Siinä puuttui jotain, jota en aivan osannut määrittää. Ulquiorra meni työpöydän luokse ja jatkoi näemmä ikuista paperityöskentelyä. Kun katselin häntä sivuvilmällä, tajusin, mitä häneltä puuttui. Ja se kauhistutti minua. Kylmä väristys kulki lävitseni ja sai minut värähtämään. Ulquiorralla ei näyttänyt olevan minkäänlaisia tunteita. Äskeisen lauseenkin hän sanoi tavalla, etten pystynyt tunnistamaan, oliko se ivallista, myötätuntoista, tai säälivää. Uusi löytö kummastutti minua, koska ikinä en ole ollut jonkun kanssa, jolla ei näyttänyt olevan tunteita sellaisella tavalla, miten Ulquiorralla ei ollut. Huomasin tuijottavani Ulquiorraa suoraan silmiin. Hätkähdin kun hän katsoi minuun takaisin samalla neutraalilla tavalla, kun on tähänkin asti tehnyt. Taisin punastua, sillä poskiani kuumotti aivan kamalasti. Käänsin katseeni nolona pois ja yritin saada muita mietteitä.
   Missä kaverini mahtavat olla juuri nyt?

   

8. osa

Kun kuulin Grimmjowin äänen, ajattelin, että pyörryn pian uudestaan. Miksei tämä kaikki voisi olla vain pahaa unta? Mistä tuo sinihiuksinenn olio edes tiesi, että olin huoneessa? Miksei hän tullut auttamaan minua ennemmin? Tai no, en tiedä, parempi ettei tullut. 

  Yritin olla hengittämättä, ehkä hän lähtisi oven edestä pois. 

 -Tiedän, että olet siellä, ihmistyttö! kuului jo vähän ärtyneemmällä äänellä. Ylitseni kulki kylmä väristys. Hän siis oli varma. Missä se nuori poika on? Ehkä hän auttaisi. Mutta hetkonen, Grimmjowhan on yksi voimakkaimmista espadoista, miten tuo vihreäsilmäinen voisi auttaa edes. Tai sitten hän ei halunnutkaan auttaa.

  Grimmjow potkaisi ovea äänekkäästi, Oi, kumpa ovi kestäisi. Ei kai hän aikonut tunkeutua sisään?! Oliko ovie edes lukossa? Kyyristyin sohvan taakse peloissani. Tässä vaiheessa tämä vaihtoehto ei tuntunut lapselliseksi, piiloutua nyt sohvan taakse hah. Kuulin nuoren pojan äänen. Oi voi, nyt Grimmjow kai tappaa hänet tai jotain! Kuului joitakin ääniä ulkoa ja sitten kuulin oven avautuvan. En uskaltanut kurkistaa sohvan takaa. Kuuntelin vain. 

  Askeleet lähestyivät sohvaa. Kumpikohan se olisi? Samassa näin hänet. Poika sanoi vain:

 -Haluaisitko teetä?

Silmäni laajenivat. Että haluaisinko? Totta kai! Jostain syystä sanoin silti hiljaisella äänellä;

 -E-ei kiitos.

Poika ravisti päätään, poistui taas huoneesta ja tuli takaisin teekuppi kädessä, ojensi sen minulle ja käski minun istua sohvalle. Istuin kiltisti ja maistoin teetä. Aivan ihanan makuista! Seurasin häntä silti koko ajan silmälläni. 

 -Nimeni on muuten Ulquiorra, jossain vaiheessa hän töksäytti.

 -O-orihime, oli kaikki, minkä sain sanottua. Laskin tyhjän teekupin sohvan edessäolevalle pöydälle, enkä tiennyt, mitä tehdä nyt. Ulquiorra istui kirjoituspöydän ääressä ja teki jotain paperitöitä. 

  Tähän asti kaikki oli aika epäselvää. Ensin hän pelasti minut jostain, ja vei minut huoneeseensa. Grimmjow halusi minut kai takaisin omaan huoneeseensa, mutta Ulquiorra taisi häätää hänet pois oven edestä, sitten hän toi minulle teetä ja teki nyt paperitöitä vähän matkan päässä minusta. Mitä tämä koko sotku oli, miksi edes olin tässä oudossa maailmassa? Mitä hän halusi minusta? Vaikka tähän asti hän vaikutti ihan mukavalta, en kuitenkaan saanut luottaa häneen. Sitten mieleeni tuli kamala ajatus. 

  Pitäisikö minun nukkua samassa sängyssä, kun hän?!

7. osa

  Tuo poika näytti tutulta. Olen kai nähnyt hänet käytävällä joskus. Taisi kuulua tähän samaan porukkaan. Laskin katseeni maahan. En odottanut enää pelastusta. Mihin minua edes tarvittiin täällä?
 -Antakaa hän minulle, kuului vaimealla, mutta itsevarmalla äänellä tuo lause. Säpsähdin. Quinta näytti vihaiselta, kun taas tuo poika oli ihan ilmeetön.
 -Jaa, kuules poika, hän on nyt meidän, joten sinun on parasta häipyä täältä, Quinta sanoi.
Poika huokaisi ja nosti läpitunkevan katseensa Quintaan.. Hän ei tehnyt elettäkään lähteäkseen vaan sanoi hiljaa:
 -En tapa teitä, jos annatte hänet heti minulle.
Arpisuinen Velasqo räkätti äänekkäästi.
 -Kuka sinä olet, että pystyisit tappamaan meidän kaikki?
Miekka välähti, minä kirkaisin ja arpisuisen kahteen osaan leikattu keho haihtui ilmaan.
Enää ei tarvittu maannitella, punatukka Rainerio irrotti käteni heti ja heitti minut pojan eteen. Kylkeeni sattui, kun muksahdin kovalle lattialle.
Poika vetäisi kaavunsa sivuun ja numero 4 paljastui hänen rinnallaan. Jäljelläolevat arrancarit alkoivat heti anella armoa ja minut valtasi pelko, kuka tämä olio oli, että jo nuokin pyysivät häneltä anteeksi. Poika siristi silmiään kolmikolle, nosti minut maasta ja mäiskäsi oven kiinni, laski minut maahan, nosti etusormensa ilmaan ovea kohti ja kuiskasi:
 -Cero...
Vihreä välähdys, eikä kidutushuonetta enää ollut. Silmäni taisivat olla lautasen kokoiset, tuijotin vaan edessä näkyvää maisemaa. Hiekkaa kaikkialla.
  Poika kysyi katsomatta minuun:
 -Pystytkö kävellä?
Tajusin vasta hetken päästä, että pitäisi vastatakin, ja nyökkäsin vaisusti. Yritin noustakin, mutta kivun takia vajosin takaisin lattialle. Poika huokaisi, pyöräytti silmiään ja nosti minut. Koko kehoni jäykistyi ja odotin jotain kamalaa. Mitään ei tapahtunut. Hän vain käveli eteenpäin. Hetken päästä hän pysähtyi yhden oven eteen, avasi sen ja laski minut purppuranväriselle sohvalle ja ilmoitti minulle tulevansa pian ja lähti saman tien.
  Katselin ympärilleni ja näin mukavan keskikokoisen huoneen. Oli yksi iso sänky, valkoisella peitolla peitettynä ja musta-valkoraitainen tyyny. Sohvalla oli kaksi samanlaista tyynyä ja nurkassa oli tummansininen leveä patja. Ikkuna oli aika pieni mutta jotenkin valoa näytti silti tulevan mukavasti sisälle. Kirjoituspöydän lisäksi oli vielä kaksi nojatuolia ja pienikokoinen vaatekaappi. Hetkonen... Vaatekaapin päällä oli myös tyyny ja jopa peitto. Tässä vaiheessa minun vatsaa taas väänsi, kenen huoneessa minä nyt taas olin. Päässäni pyöri ja minua oksetti. Samassa oveen ryskytettiin ja kuului Grimmjowin ääni:
 -Tule ulos, kaunokainen!

6. osa

Uusi koekaniini? Mitä? Aikoiko hän testailla minulla aineita? Mitä hän haluaa minusta? Melkein pyörryin. Ja minä kun luulin, että punatukkainen oli kaikkein pahin, että hän on pomo. No, ei ollutkaan sitten. Ja taas kerran olin väärässä.
   Mies, jolta puuttui käsi, nousi ylös ja kavahdin kauemmas, kun hän tuli lähelleni. Yritin peräätyä hänen läheltään, mutta punatukkainen seisoi takanani, etten päässyt kauemmas.
 - Olen odottanut sinua jo kauan, käsipuoli sanoi.
 -Eh? äännähdin kysyvästi. Arrancar naurahti ilmeelleni ja kysyi alamaisiltaan, ovatko he jo esitelleet itsensä minulle.
 -Anteeksi, ei vielä, Quinta-sama, punatukka vastasi.
 - Velasqo, töksäytti arpisuinen heti. Muut seurasivat esimerkkiä ja vähän epäkohteliaalla tavalla sanoivat nimensä ilman mitään tervehdystä.
 - Renato, vihreäsimäinen sanoi.
 - Rainerio, punatukkainen huokaisi lopuksi. En oikein tiennyt, pitäisikö minunkin sanoa jotain, joten vain nyökkäsin vaisusti. Quintaksi kutsuttu käsipuoli, naurahti taas ärsyttävällä tavalla ja tarrasi käteeni, sitoi ne taas niin nopeasti, etten oikein ehtinyt reagoidakaan. Hän otti esille neulan, kastoi sen johonkin aineeseen ja pisti minua käsivarteeni. Näin taas mustaa...


***

Kaksi päivää on jo kulunut, eikä Grimmjow tullut auttamaan minua. Aizenkaan ei näyttänyt kaipaavan minua. Kahdessa päivässä on tapahtunut niin paljon. Minut hirtettiin käsistä ylös kattoon ja minun kehoani tutkittiin melkein koko ajan. Kuinka paljon kipua siedin ilman äännähtämistä, mikä kohta oli kivulle herkin ja sen sellaista. Olin lopenuupunut ja käsiini sattui hirveästi. Kun minun annettiin nukkua, punatukka-Rainerio tuli viereeni ja se ällötti minua ihan kamalasti. En siis nukkunut hyvin, päivällä minua testailtiin, enkä ole syönyt jo moneen päivään. Vaatteeni, joita käytin nyt jo kolmatta päivää ilman pesua, olivat kamalan likaiset. Huokasin raskaasti ja yritin olla itkemättä ääneen. Halusin pois. Kaikesta. En tiennyt, kumpi oli pahemi, Grimmjowin luona vai täällä. Roikuin nyt taas käsistäni, mutta onneksi pystyin edes hieman saamaan tueka, kun varpaani ylettyivät lattiaan. Kaikki oli huoneessa. Velasqo istui sohvalla lukemassa jotain, punatukka Rainerio teki paperitöitä, Quinta ja Renato keskustelivat hiljaa. Ja minä roikuin keskellä huonetta.
  Samassa tummanvihreäsilmäinen nuori mies avasi oven...

5. osa

Jähmetyin ja olin ihan hiirenhiljaa. Ovea ravisteltiin lujaa ja Grimmjowin huoneessa ei ollut mitään käyttökelpoista tavaraa, jota olisin voinut käyttää aseena. Kaikkialla vain roskaa. Ovi natisi hetken vielä, ja sitten tuli hiljaista. Olin jo hieman helpottunut, mutta sitten yhdellä ainoalla iskulla koko ovi hajosi pirstaleiksi. Tunsin itseni pikkulapseksi, sillä rupesin melkein itkemään. Ovella seisoi kolme miestä. Tai miestä, en oikein tiedä.
  Ensimmäinen oli lyhyt ja tanakka, jolla oli jonkinmoinen tatuointi vasemmalla poskella. Punaiset pitkät hiukset sojottivat joka suuntaan, ja hiilenväriset silmät tuijottivat minua hieman vihaisesti. Tai miten sen nyt voisi tulkita, en ole varma. Toinen oli lihava pitkä jonkinlainen naisen ja miehen risteytys. Meikkiä oli reilusti ja vihreät silmät tarkastelivat laiskasti Grimmjowin roskaläjää. Hänellä oli silti miehen ruumis, tai ainaki arvelin niin. ¨Kolmas sitten oli ihan normaalin näköinen nuori poika, jonka puolikas naama näytti, kuin hän olisi polttanut sen. Kihara keskipituinen tukka valui aina hänen silmilleen. Suun halki kulki pitkä arpi, joka sai minut värähtämään.
 -Sä tulet nyt meidän mukaan, punatukkainen sanoi äänellä, joka kuulosti sellaiselta en-siedä-vastaväitteitä, joten nousin ja kävelin hänen luokseen. Jätin kuitenkin pitkän välimatkan väliimme. Sellaisen, joka tuntui turvalliselta. Arpisuinen katseli minua hetken ja näin, miten halveksivasti hän minua katseli. Vihreäsilmäinen ei katsonut minuun. Hän vain tuijotti jonnekin kauas pois, Niinkuin ei olisi edes tässä koko hommassa mukana.
 -Mitä te haluatte? kysyin varovasti. Yritin kuulostaa vähemmän pelokkaalta, mitä oikeasti olin.
 -Ei kuulu sulle, arpisuinen vastasi tylynä. Punatukkainen läpsäisi tätä kasvoihin sanoen jotain "mukavaa". Tajusin että punatukkainen oli pomo. Olisi sen voinut päätelläkin, mutta nyt ainakin oli varmaa tietoa. Vilkaisin vihreäsilmäistä. Se katseli edelleen jotakin. Punatukkainen tarttui ranteeseeni, joissa oli vielä hiertymät Grimmjowin köysistä. Värähdin kosketuksesta, mutta seurasin uskollisesti miestä, sillä ei auttaisi panna vastaan näille.
  Ketään ei ollut käytävällä, eikä kuulunut yhtään ääniä. Yritin vilkuilla taakseni ja painaa mieleeni, mistä me kuljettiin, mutta sekosin lopullisesti kun käännyttiin niin moneen kertaan. Tämä paikka on, kuin joku labyritti! Samassa väsymys alkoi hiippailla kehooni. Askeleeni hidastuivat, mutta mitä hitaammin kävelin, sitä enemmän minua vedettiin kädestä. Koko jengi pysyi hiljaa, kukaan ei puhunut sanaakaan. Oikeastaan se oli pelottavampaa, kuin huutaminen. Hiljaisuus oli painostava ja olin jo jännityksestä jäykkä. 

  Hetken päästä olin jo ihan puhki, en ole nukkunut  hyvin muutenkaan Grimmjowin huoneessa ja en muistanut, milloin söin viimeksi. Olemme kävelleet varmaan jo sata kilometriä! No ei nyt sentään, mutta paljon. Vihdoin punatukka pysähtyi yhden oven eteen. Vihreäsilmäinen avasi oven ja arpisuinen virnisti. Sisällä istui hahmo. Häneltä puuttui vasen käsi. Värähdin. Hän oli keskipituinen synkän näköinen nuori mies. Arrancar, jos oikein muistan. Hetken minua katseltuaan hän totesi ykskantaan:

  "Uusi koekaniinini saapui..."