9. osa

Vilkuilin ympärilleni hätäisesti etsien ehkä pakomahdollisuutta tai jotain vastaavaa. Sitten katseeni nauliutui tuohon poikaan, joka teki kylmän rauhallisena paperitöitä selkä minuun päin, vaikka ei edes tuntenut minua. Selin. Mitäköhän se tarkoitti? Että hän.. hän luotti minuun, etten tapa häntä? Tai sitten ihan vain sen takia, kun pöytä oli niin päin. En tiedä, taisin seota pelosta. En tiennyt, mitä tehdä, kysyä häneltä nukkumapaikkaani tai sitten vaan tuijottaa hiljaa... Sitten yhtäkkiä jokin voima sai minut sanomaan:
 -Missä mä nukun?
Hiljaisuus. Herranjestas, minun olisi pitänyt pysyä hiljaa. Nyt se tappaa minut! Se ottaa minulta pään irti, minut teurastetaan!
 -Minä nukun sohvalla, sinä nukut sängyssä, kuului monotoninen vastaus.
Huokaisin helpotuksesta. En tiennyt, pitikö minun epäillä hänen vastausta tai sitten riemuita, että nukun yksin. Mutta poika jatkoi puhumista:
 -Haen sinulle ruokaa.
Ja hän nousi pöydän äärestä, vilkaisi minua aliarvioivasti ja meni ovesta ulos. Mitä tuo katse tarkoitti? Hän kai tietää, että olen ihminen. En osannut oikein määrittää, mutta jotain ihmeellistä siinä katseessa oli. Jokin, joka oli niin ihmismäistä, mutta en ole nähnyt tuota muiden katseissa. No jaa, kunhan saan ruokaa, niin kaikki on taas hetken aikaa hyvin, ajattelin.

***

Taisin nukahtaa jossain välissä, sillä makasin sängyssä ja Ulquiorra oli poissa. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä kello oli, mutta minua pelotti olla huoneessa yksin ja sitä paitsi halusin suihkuun pitkästä aikaa. Vaatteetkin olivat jo aika kuluneet, enkä tiennyt, minne Ulquiorra meni. Nousin sängystä pois ja kävelin ikkunan luokse ihan vain sen takia, että voisin vähän liikkua. Hiekkadyynejä kaikkialla. Mikä masentava näky, ajattelin. Vilkaisin oven suuntaan toivoen Ulquiorran tulevan sisään, en edes tiedä miksi. Tuntui tosi yksinäiseltä. Mitäköhän kaverini ajattelivat? Muistivatkohan he enää minua? Kaipaavatkohan he minua yhtä paljon, kun minä heitä? Minua alkoi itkettämään, vaikka se oli nyt viimeinen asia, mitä halusin tehdä. Kun oikein hiljaa kuuntelin, saatoin kuulla, kun joku meni oven ohitse. Se oli omalla tavallaan pelottavaa. Kun vain hetkeksikin yritän miettiä, miltä ohitsekävelevä olio saattoi näyttää, vatsaani väänsi. Tulisipa Ulquiorra pian, tämä oli kammottavaa!
   Kuulin taas askeleita. Katseeni nauliutui oveen kauhistuneena, kun se joku pysähtyi oven eteen. Taas kuva Grimmjowista sun muista olioista piirtyi eteeni. Mitä minun edes pitäisi tehdä, jos joku hyökkää kimppuuni? Kiljua, huutaa?
  Samalla ovi aukesi ja sisään astui mustahiuksinen, vihreäsilmäinen poika. Mikä helpotus, se oli Ulquiorra.
 -Näytätpä sinä kauhistuneelta, sanoi Ulquiorra. Äänensävy oli outo. Siinä puuttui jotain, jota en aivan osannut määrittää. Ulquiorra meni työpöydän luokse ja jatkoi näemmä ikuista paperityöskentelyä. Kun katselin häntä sivuvilmällä, tajusin, mitä häneltä puuttui. Ja se kauhistutti minua. Kylmä väristys kulki lävitseni ja sai minut värähtämään. Ulquiorralla ei näyttänyt olevan minkäänlaisia tunteita. Äskeisen lauseenkin hän sanoi tavalla, etten pystynyt tunnistamaan, oliko se ivallista, myötätuntoista, tai säälivää. Uusi löytö kummastutti minua, koska ikinä en ole ollut jonkun kanssa, jolla ei näyttänyt olevan tunteita sellaisella tavalla, miten Ulquiorralla ei ollut. Huomasin tuijottavani Ulquiorraa suoraan silmiin. Hätkähdin kun hän katsoi minuun takaisin samalla neutraalilla tavalla, kun on tähänkin asti tehnyt. Taisin punastua, sillä poskiani kuumotti aivan kamalasti. Käänsin katseeni nolona pois ja yritin saada muita mietteitä.
   Missä kaverini mahtavat olla juuri nyt?