Jähmetyin ja olin ihan hiirenhiljaa. Ovea ravisteltiin lujaa ja Grimmjowin huoneessa ei ollut mitään käyttökelpoista tavaraa, jota olisin voinut käyttää aseena. Kaikkialla vain roskaa. Ovi natisi hetken vielä, ja sitten tuli hiljaista. Olin jo hieman helpottunut, mutta sitten yhdellä ainoalla iskulla koko ovi hajosi pirstaleiksi. Tunsin itseni pikkulapseksi, sillä rupesin melkein itkemään. Ovella seisoi kolme miestä. Tai miestä, en oikein tiedä.
Ensimmäinen oli lyhyt ja tanakka, jolla oli jonkinmoinen tatuointi vasemmalla poskella. Punaiset pitkät hiukset sojottivat joka suuntaan, ja hiilenväriset silmät tuijottivat minua hieman vihaisesti. Tai miten sen nyt voisi tulkita, en ole varma. Toinen oli lihava pitkä jonkinlainen naisen ja miehen risteytys. Meikkiä oli reilusti ja vihreät silmät tarkastelivat laiskasti Grimmjowin roskaläjää. Hänellä oli silti miehen ruumis, tai ainaki arvelin niin. ¨Kolmas sitten oli ihan normaalin näköinen nuori poika, jonka puolikas naama näytti, kuin hän olisi polttanut sen. Kihara keskipituinen tukka valui aina hänen silmilleen. Suun halki kulki pitkä arpi, joka sai minut värähtämään.
-Sä tulet nyt meidän mukaan, punatukkainen sanoi äänellä, joka kuulosti sellaiselta en-siedä-vastaväitteitä, joten nousin ja kävelin hänen luokseen. Jätin kuitenkin pitkän välimatkan väliimme. Sellaisen, joka tuntui turvalliselta. Arpisuinen katseli minua hetken ja näin, miten halveksivasti hän minua katseli. Vihreäsilmäinen ei katsonut minuun. Hän vain tuijotti jonnekin kauas pois, Niinkuin ei olisi edes tässä koko hommassa mukana.
-Mitä te haluatte? kysyin varovasti. Yritin kuulostaa vähemmän pelokkaalta, mitä oikeasti olin.
-Ei kuulu sulle, arpisuinen vastasi tylynä. Punatukkainen läpsäisi tätä kasvoihin sanoen jotain "mukavaa". Tajusin että punatukkainen oli pomo. Olisi sen voinut päätelläkin, mutta nyt ainakin oli varmaa tietoa. Vilkaisin vihreäsilmäistä. Se katseli edelleen jotakin. Punatukkainen tarttui ranteeseeni, joissa oli vielä hiertymät Grimmjowin köysistä. Värähdin kosketuksesta, mutta seurasin uskollisesti miestä, sillä ei auttaisi panna vastaan näille.
Ketään ei ollut käytävällä, eikä kuulunut yhtään ääniä. Yritin vilkuilla taakseni ja painaa mieleeni, mistä me kuljettiin, mutta sekosin lopullisesti kun käännyttiin niin moneen kertaan. Tämä paikka on, kuin joku labyritti! Samassa väsymys alkoi hiippailla kehooni. Askeleeni hidastuivat, mutta mitä hitaammin kävelin, sitä enemmän minua vedettiin kädestä. Koko jengi pysyi hiljaa, kukaan ei puhunut sanaakaan. Oikeastaan se oli pelottavampaa, kuin huutaminen. Hiljaisuus oli painostava ja olin jo jännityksestä jäykkä.
Ensimmäinen oli lyhyt ja tanakka, jolla oli jonkinmoinen tatuointi vasemmalla poskella. Punaiset pitkät hiukset sojottivat joka suuntaan, ja hiilenväriset silmät tuijottivat minua hieman vihaisesti. Tai miten sen nyt voisi tulkita, en ole varma. Toinen oli lihava pitkä jonkinlainen naisen ja miehen risteytys. Meikkiä oli reilusti ja vihreät silmät tarkastelivat laiskasti Grimmjowin roskaläjää. Hänellä oli silti miehen ruumis, tai ainaki arvelin niin. ¨Kolmas sitten oli ihan normaalin näköinen nuori poika, jonka puolikas naama näytti, kuin hän olisi polttanut sen. Kihara keskipituinen tukka valui aina hänen silmilleen. Suun halki kulki pitkä arpi, joka sai minut värähtämään.
-Sä tulet nyt meidän mukaan, punatukkainen sanoi äänellä, joka kuulosti sellaiselta en-siedä-vastaväitteitä, joten nousin ja kävelin hänen luokseen. Jätin kuitenkin pitkän välimatkan väliimme. Sellaisen, joka tuntui turvalliselta. Arpisuinen katseli minua hetken ja näin, miten halveksivasti hän minua katseli. Vihreäsilmäinen ei katsonut minuun. Hän vain tuijotti jonnekin kauas pois, Niinkuin ei olisi edes tässä koko hommassa mukana.
-Mitä te haluatte? kysyin varovasti. Yritin kuulostaa vähemmän pelokkaalta, mitä oikeasti olin.
-Ei kuulu sulle, arpisuinen vastasi tylynä. Punatukkainen läpsäisi tätä kasvoihin sanoen jotain "mukavaa". Tajusin että punatukkainen oli pomo. Olisi sen voinut päätelläkin, mutta nyt ainakin oli varmaa tietoa. Vilkaisin vihreäsilmäistä. Se katseli edelleen jotakin. Punatukkainen tarttui ranteeseeni, joissa oli vielä hiertymät Grimmjowin köysistä. Värähdin kosketuksesta, mutta seurasin uskollisesti miestä, sillä ei auttaisi panna vastaan näille.
Ketään ei ollut käytävällä, eikä kuulunut yhtään ääniä. Yritin vilkuilla taakseni ja painaa mieleeni, mistä me kuljettiin, mutta sekosin lopullisesti kun käännyttiin niin moneen kertaan. Tämä paikka on, kuin joku labyritti! Samassa väsymys alkoi hiippailla kehooni. Askeleeni hidastuivat, mutta mitä hitaammin kävelin, sitä enemmän minua vedettiin kädestä. Koko jengi pysyi hiljaa, kukaan ei puhunut sanaakaan. Oikeastaan se oli pelottavampaa, kuin huutaminen. Hiljaisuus oli painostava ja olin jo jännityksestä jäykkä.
Hetken päästä olin jo ihan puhki, en ole nukkunut hyvin muutenkaan Grimmjowin huoneessa ja en muistanut, milloin söin viimeksi. Olemme kävelleet varmaan jo sata kilometriä! No ei nyt sentään, mutta paljon. Vihdoin punatukka pysähtyi yhden oven eteen. Vihreäsilmäinen avasi oven ja arpisuinen virnisti. Sisällä istui hahmo. Häneltä puuttui vasen käsi. Värähdin. Hän oli keskipituinen synkän näköinen nuori mies. Arrancar, jos oikein muistan. Hetken minua katseltuaan hän totesi ykskantaan:
"Uusi koekaniinini saapui..."
